Kokemuksia tukiperhetoiminnasta

Ajattelin kertoa teille, miten minä ryhdyin tukiperheen äidiksi. Näin lehdessä ilmoituksen, jossa haettiin tukiperheitä. Työskentelin silloin lasten parissa päiväkodissa ja asuin kahdestaan 15-vuotiaan poikani kanssa. Ajatus lähti siitä, että minulla oli yksi lapsi, jonka olisi hyvä oppia toisilta lapsilta lelujen, tietokoneiden, huoneen ja tavaroiden ym. jakamista ja muiden mielipiteiden huomioimista. Ajattelin myös, että oma poikani saisi uusia ystäviä. Töissä olimme puhuneet siitä, kuinka paljon tunsimme lapsiperheitä, joissa oli vain yksi lapsi ja lapset olivat aika itsekkäitä ja myöskin kavereita vailla. Kysyin tietenkin poikani mielipidettä asiasta. Toinen ajatus tukiperheeksi ryhtymisessä oli myös se, että minulla oli halu ja tarve olla lasten parissa myös vapaa-aikana, vaikka päiväkodissa työskentelinkin. 

Ensimmäiset tukilapset tulivat meille aika pian valmennuksen jälkeen ja tutustuminen alkoi.Lapset olivat pari vuotta nuorempia kuin oma poikani ja tulivat hyvin keskenään toimeen. Alussa tietenkin oli ujoutta, ennen kuin tutustuivat paremmin. Teimme yhdessä aina jotain mitä lapset toivoivat, esimerkiksi kävimme leffassa, kesäteatterissa ja ajamassa mikroautoilla cartingia radalla. Olimme välillä myös ihan vaan kotona ja juttelimme, teimme ruokaa yhdessä, pelasimme lautapelejä sekä katsoimme tv:tä. Minulla on hienoja muistoja ja valokuvia lapsista ja yhteisistä hetkistä. Muutaman vuoden päästä tukiperhetoiminta loppui ja pidin pienen tauon.

Nyt kesällä haimme ja saimme uudet tukilapset ja he ovat jo vierailleet meillä. Nyt halusin ja toivoin nuorempia lapsia kuin viimeksi. Lapset ovat sisaruksia: 9-vuotias tyttö ja 10-vuotias poika. Oma poikani on jo 18-vuotias, eikä häntä enää paljon kotona näy. Olemmekin nimenneet hänet lasten kanssa sala-asujaksi, koska hän vain vilahtaa ohi omaan huoneeseensa ja on paljon omien kavereidensa kanssa. 

Saan paljon iloa tukiperheenä toimimisesta - annan aikaani ja huolenpitoa lapsille ja saan tehdä heidän kanssaan kaikenlaista mukavaa. Sitä ei koskaan tiedä, miten tämä etenee, mitä ongelmia tulee vastaan, mutta nyt tutustutaan rauhassa toisiimme ja ollaan yhdessä. Kyllä poikakin on jo iloisempi ja puheliaampi kuin alkukesästä ja kyselee kotiin vietäessä, että mitä ensi kerralla tehdään.

Jos tämä kirjoitus herätti ajatuksen ryhtyä tukiperheeksi, niin ryhdy toimeen äläkä epäröi! Minulle tämä toiminta on antanut paljon iloa. Vuodet vierivät ja lapset kasvavat pikkulapsista teineiksi ja vauhdilla aikuisiksi, joten jos Sinulla on aikaa ja halua olla lasten kanssa niin, SUOSITTELEN TUKIPERHETOIMINTAA KAIKILLE! 

Terveisin,

Onnellinen tukiperheen äiti

Tekstin on kirjoittanut Helsingin kaupungin tukihenkilötoiminnan vapaaehtoinen.

Yhteisen polun varrelta

Pitkissä tukisuhteissa ei ole enää kysymys vain tukihenkilönä olemisesta. Tukijasta ja tuettavasta tulee toisilleen tärkeitä, läheisiä ja rakkaita. Molempien osapuolten erilaiset elämäntilanteet vaikuttavat tukisuhteisiin, elämänvaiheita käydään yhdessä läpi. Vaikka erilaiset kokemukset muuttavat tukisuhteita, tuettavia ja tukihenkilöitä, niin yhteinen matka voi jatkua. Tukihenkilön on kuitenkin osattava pitää huolta omista rajoistaan ja jaksamisestaan. 

Turvalliset, omat rajansa tuntevat aikuiset ovat niitä helmiä, joita me ojennamme eteenpäin. Tukihenkilökurssilla tukihenkilömme oppivat tärkeitä asioita vuorovaikutuksesta ja siihen liittyvien ongelmien korjaantumisesta. 

Alla olevan kirjeen kirjoitti tukihenkilöiden syksyisessä vertaistapaamisessa tukihenkilö, joka pian viettää tuettavansa kanssa heidän yhteisen taipaleensa 3-vuotispäivää. Tällaisissa pitkäaikaisissa tukisuhteissa korjaavat kokemukset lastensuojelun asiakaslapsille ja nuorille mahdollistuvat.

”Hei murunen,

meillä on ollut aika pitkä yhteinen taival. Mutkia ja keppejä on ollut polun varrella monia. Minä olen kasvanut ihmisenä paljonkin ja sinunkin kasvuvuotesi ovat olleet merkittäviä. Seuraavana vaikuttaa olevan vuorossa naisena kasvaminen: minusta tulee äiti ja sinä muutut tytöstä naiseksi. Lämpö ja välittäminen meidän välillä on leiskuva. Se saa aikaan sen, etten ehkä osaisi kuvitella jatkoa ilman sinua, ilman meitä. Virallinen tukisuhteen jatkaminen virastohuoneessa tuntuu meistä molemmista varmaan vähän keinotekoiselta: totta kai me jatkamme! Me ollaan aika hyvä pari yhdessä. Vaikka huolet tulevasta liittyvät ehkä omaan rajaamiseeni ja jaksamiseen ja vielä enemmän sinun hyvinvointiisi, uskon että meidän positiivinen vire kantaa eteenpäin. Kaikki voi mennä hyvin!
Olet rakas, tukihenkilösi"

(Teksti lainattu tukihenkilöltä luvan kanssa.)

Piia Vanhatalo 

Lastensuojelun tukihenkilötoiminnan koordinaattori

Lastensuojelu, lastensuojelun muut palvelut, tukihenkilötoiminta, Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto

Kikatusmonologista itkupotkuraivareihin - Ronjan, 6, viikonloppu tukiperheessä

Pätkäviikonloppu tukiperheenä takana, tälläkin kertaa saatiin kokea tunteiden kirjo laidasta laitaan: hervottomasta rätkätyksestä suureen pettymykseen, ilosta häpeään. 

Hakiessamme Ronjaa kotoa häntä ujostutti hirveästi lähteä meille ja yritti vain piiloutua äidin selän taakse. Käveltyämme sata metriä käsikkäin Ronja kertoi, että vaikka äiti onkin jo sitä mieltä, että hän ei enää tarvitse lepoa (kuten alkujaan tähän tukiperhetoimintaan ilmoittautuessaan) niin Ronja kuitenkin tuumi, että äiti tarvitsee vielä lepoa, koska äiti komentaa häntä kovasti. Samalla Ronja vielä vetosi, että enkö voisi kysyä häntä useammin meille, hän lupaa aina vastasta ”KYLLÄ!”.

Matkalla meille Ronja kysyi muutamaankin otteeseen, että ”ai mennäänkö me tänään leikkipuistoon?”, jokainen kerta oli edellistä innostuneempi. Niinpä pysähdyimme ensin meille, söimme välipalaa ja lähdimme ”keltaisen kierreliukumäen puistoon”. On ihana katsoa lasten riemua leikkipuistoissa; nauhoitin pätkän Ronjan keinussa tekemää kikatusmonologia puhelimellani; synkän päivän koittaessa saan varmasti iloita siitä aidosta ja teeskentelemättömästä riemusta.

Leikkipuiston jälkeen syötiin ja saunottiin. Meitä alkoi jo väsyttää kantaa Ronjalle ämpärikaupalla lämmintä vettä lauteille, jotta hän pääsee sitä pirskottelemaan sielunsa kyllyydestä parin tunnin ajan. Hiustenpesukaan ei enää ollut itkun paikka (toisin kuin niiden harjaaminen seuraavana päivänä). Meillä toista vuotta sitten aloittaessaan Ronja ei uskaltanut tulla saunaan ollenkaan, nyt hän on viimeinen sieltä lähtijä.

”Ja sitten iltasatu. Saaks kaks?” Lupasin kaksi jos ne ovat lyhyitä, tai vaihtoehtoisesti yhden pidemmän. Yleensä ”hyvää yötä Hermanni-hiiri” on Ronjan haluama satu, mutta nyt hän sanoi osaavansa sen jo ulkoa ja kertoo sen itselleen aina kun valot on sammutettu. Luin kaksi lyhyempää satua tällä kertaa, Ronja jatkoi itsekseen Hermanni-hiiri –tarinan supattamista.

Aamulla kysyin auttaisiko Ronja tekemään munavoita (tämä on aika usein meillä viikonloppuohjelmassa) ja hän auttoi todella mielellään. Oli mielestään siinä jo niin hyvä, että minun kannattaisi kuulemma ottaa hänestä mallia. Karjalanpiirakat, puurot ja mehut syötiin hyvällä ruokahalulla.

Aamupalan jälkeen lähdettiin kävelylle, vaikka vähän vettä tihuttikin. Puolivälissä matkaa löytyi ”yllättäen” leikkipuisto, jossa kuulimme mm. ketsuppitarinan keinussa. Kotimatkalla Ronja väitti, ettei jaksa kävellä ja kerroin hänelle, että jaksaminen ja haluaminen ovat eri asioita. Vanhat kunnon ”kumpi eka ton puun luona!” ja ”et kyllä mitenkään voi jaksaa juosta tonne keltaiselle autolle asti!” –temput tepsivät edelleen kuin häkä.

Myös vanha kunnon ”ei, juu ja vaarinhousut” naurattivat Ronjaa:
- Haluaisitko huomennakin mennä leikkipuistoon? EI
- Haluaisitko syödä tänään kuravelliä? JUU
- Mikä on prinsessojen ihanin vaate? VAARINHOUSUT

Iltapäivällä menimme konserttiin, jonne tuli myös lähes koko sukuni; ihmisiä, jotka Ronjakin on oppinut tuntemaan. Tällä kertaa tapaamisesta tuli Ronjalle suuri pettymys, musiikki oli Ronjalle lähinnä häiriöksi kun leikkimään olisi pitänyt päästä. Kun väliajan jälkeen piti leikki lopettaa ja palata saliin sai Ronja kunnon itkupotkuhuutoraivarin. Siinä ei kai auta kuin olla lujasti pehmeä; saa itkeä pettymystään, mutta ei lyödä.

Kun Ronja lopultakin rauhoittui itkemisestä olikin aika lähteä omaan kotiin. Matkalla Ronja oli hyvin hiljainen, kuunteli kuitenkin kun kerroin miten häntä varmasti harmittaa (ja hiljaa arvelin, että ehkä vähän hävettääkin), mutta että kukaan ei ole vihainen hänelle. 

Kotiin päästyään Ronja purskahti itkuun. Juttelimme vielä Ronjan äidin kanssa, että oli iso pettymys Ronjalle, ettei tapaaminen sukulaisteni kanssa tällä kertaa ollutkaan pelkkää leikkiä, hyppimistä ja kikatusta, mutta että muuten meillä oli viikonlopun ajan koti täynnä naurua, hekotusta ja kivoja hetkiä. Lähtiessä halasimme vielä Ronjan ja kiitimme mukavasta viikonlopusta hänen seurassaan.

Kuten sanottu,  kahdessa päivässä toteutui tunteiden kirjo laidasta laitaan.

Kirjoittajana tukiperheen äiti.

Helsingin kaupungin tukihenkilötoiminta, tukiperhe- ja lomaperhetoiminta

Tervetuloa mukaan toimintaan!

tukiperhe.lomatoiminta@hel.fi

Puh. (09) 3104 6981

Kuka määrittelee millainen on hyvä mies?

Miehet – tuo mystinen väestönosa, josta voidaan tehdä yleistyksiä jos jonkinlaisia. Miehet ovat tällaisia ja miehet ovat sellaisia. Miehet ovat jopa sikoja. Miehet eivät puhu eikä pussaa. He ovat sitoutumiskammoisia parisuhteissa, mutta myös vapaaehtoistoiminnassa – paitsi jos siihen liittyy jännitystä tulenlieskojen parissa, pyöreän esineen perässä juoksentelua tai jonkinlaista lihasten pullistelua. Apua, kuka tätä väärää mielikuvaa oikein lietsoo!

Etsin työkseni miehiä. Etsin heitä kavereiksi yksinhuoltajien lapsille, jotka eivät säännöllisesti pääse viettämään aikaa kenenkään miehen kanssa. Toiminnassa ei ole tarkoitus vahvistaa yleisiä käsityksiä miehistä. Tarkoitus on, että lapsi saa elämäänsä turvallisen kaverin, jonka kanssa jakaa asioita. Tämä kaveri sattuu olemaan mies, mutta myös oma ainutlaatuinen yksilönsä.

Miehistä on toki pulaa, ainakin sosiaalialan vapaaehtoistoiminnoissa. Mieskavereita odottavia lapsia on aina jonossa enemmän kuin pikkukaveria vailla olevia miehiä. Sitoutuminen ei kuitenkaan arveluta ainoastaan miehiä, vaan on nykyajan henki. Hämmästelen jatkuvasti mieskaveritoiminnassa mukana olevien miesten sitoutumista. Jotkut ovat olleet mukana jo 20 vuotta!

Sitoutumista suurempi haaste on suuret odotukset ja paineet, joita miehiin ladataan. Jos mies kaipaa elämäänsä lapsikontakteja, ensimmäiseksi aletaan epäillä tämän tarkoitusperiä. Yhteiskunnassa ja asenteissa on jotakin pahasti pielessä, jos vain naisilla on oikeus haluta viettää aikaa lasten kanssa.

Mieskaveria lapselleen hakevien äitien vaatimukset ovat toisinaan tiukkoja, epärealistisiakin. Vanhemmuuteen kuuluu olla huolissaan oman lapsensa hyvinvoinnista. Onko silti tarpeen, että lapsen kaveri on tietyn näköinen, ikäinen ja osaa sitä, harrastaa tätä jne. Jokainen voi miettiä, mitä ominaisuuksia omilta ystäviltään vaatii – minkälainen ihminen on hyvä kaveri?

Mieskaveritoiminnan tavoitteena on tuoda lapsen elämään äidin lisäksi toinen turvallinen aikuinen. Mieskaverin kanssa voi pohtia ja tehdä erilaisia asioita kuin äidin kanssa. Kaverisuhteen kannalta ei ole merkityksellistä, minkälaista työtä mies tekee, ketä hän rakastaa tai mihin hän uskoo. Kavereilla on vapaaehtoistoiminnan lisäksi oma yksityinen elämänsä – kuten myös äideillä.

Aluillaan olevat kaverisuhteet eivät kaadu siihen, ettei lapsi hyväksyisi mieskaveria. Jos löytyy kuunteleva aikuinen, jolla on aikaa lapselle, hänet otetaan vastaan ilolla. ”Äiti, se oli juuri sellainen kuin toivoin!”, sanoi 4-vuotias poika tavattuaan mieskaverinsa ensi kertaa. Olisi harmi, jos kaverisuhde kaatuisi äidin koviin vaatimuksiin.

On onni tehdä työtä sadan mieskaverin parissa. He ovat kaikki erinäköisiä, ikäisiä ja erilaisista asioista kiinnostuneita. He ovat hyvin tavallisia ja hyvin ainutlaatuisia. He puhuvat ja keskustelevat kokemuksistaan avoimesti ja kysyvät neuvoa kaverilta. He halaavat jälleennäkemisen ilosta ja hyvästiksi. He ottavat pikkukaveria harteista kiinni ja rutistavat.

On onni saada kiitokset äidiltä, joka on uskaltanut luottaa. Vastineena luottamuksesta voi olla kaveritapaamisesta silmät intoa sädehtien palaava lapsi.

Mina Iranta
Mieskaveritoiminnan ohjaaja
Pienperheyhdistys ry

Kirjoitus on julkaistu alun perin Pienperheyhdistyksenblogissa.

Myötä- ja vastamäessä – tukisuhteissa

Tukihenkilö on turvallinen aikuinen, joka uskaltaa antaa lupauksen sekä päättää pitää sen. Lupaukset ovat pieniäsuuria tekoja ja asioita. Ne ovat sitä, että ilmestyy paikalle sovitussa aikataulussa, sitä että voi toteuttaa tuettavan toivoman tekemisen, mutta yhtälailla sitä, että on ja pysyy rinnalla, kun on siihen lähtenyt.

Elämään mahtuu kuitenkin pettymyksiä meillä jokaisella. Myös tukisuhteissa tulee pettymyksiä, hyvissäkin. Joskus bussi vaan on myöhässä ja tukihenkilö myöhästyy. Maailman Paras tukihenkilö saattaa yllättäen joutua muuttamaan Norjaan, vaikka on luullut voivansa pysyä ja vaikka tuettava on luullut hänen pysyvän.

Tällaisten pettymysten kohdalla turvallisen aikuisen rooli on olla mukana muutoksessa, sanoittaa muutosta, sen aiheuttamia omia tunteita. Ehkä turvallinen aikuinen jopa uskaltautuu ääneen arvailemaan lapsen tunteita. Turvallinen aikuinen ei häviä tai jätä. Turvallinen aikuinen tekee selväksi, ettei yllättävä käänne ja harmittava takaisku ole tuettavan vika, eikä seurausta hänen käytöksestään. Turvallinen aikuinen osaa kertoa, mitä tapahtuu, kun tukisuhde päättyy. Poistetaanko puhelinnumerot puhelimista?  Saako soittaa? Saako moikata kadulla? Voiko mennä joskus kahville? Tuleeko synttärinä postikortti? Tietysti on sanomattakin selvää, että se turvallinen aikuinen on ensin selvittänyt nämä asiat itselleen.

Tukisuhteessa ollaan ja edetään lapsen ehdoilla, joka saattaa tarkoittaa yhteisten mukavien tekemisten suunnittelua tai vaikka ohareita. Tuettavaa ei voi pakottaa tukisuhteeseen. Ennen kuin selviää, mikä ohareiden taustalla on, tarvitaan turvalliselta aikuiselta kärsivällisyyttä, turvallinen aikuinen malttaa odottaa ja katsoa millaiseen ratkaisuun päädytään, mitä tuettava todella toivoo ja tarvitsee.

Ohareiden taustalla voi olla monta asiaa, nuoren mieltä voi täyttää kaverit, harrastukset, muutokset perheen tai hänen omassa elämäntilanteessaan. Ohareilla saatetaan myös kokeilla suhteen kestävyyttä tai aikuisen pysyvyyttä. Oharit saattavat astua kuvioon myös siinä kohtaa, jos aikuisesta on tulossa ”liian tuttu”. On ehkä tutustuttu paremmin tai vaikka juteltu vakavia. Voi tuntua pelottavalta tai jopa hävettävältä, että on uskaltautunut luottamaan. Joissain tapauksissa oharit saattavat viestiä myös sitä, ettei tuettava koe olevansa niin merkityksellinen tai hyvä, että uskoisi tukisuhteesta tulevan mitään, että hän olisi tukisuhteen tai turvallisen aikuisen huomion arvoinen. Joskus on helpompi pettää toinen kuin antaa itsensä pettyä. Myös aikuisen läsnäolo voi tuntua vaativalta: Ehkei tuettava ole tottunut siihen näkyväksi tulemisen tunteeseen – vaikka sitä haluaisikin – vaan siihen täytyy totutella ajan kanssa.

Kaiken tämän sanoittamiseksi tarvitaan apua, tukea ja aikaa. Sekä usein myös tulkki, ehkä tukisuhteen ulkopuolinen henkilö. Tässä kohtaa tulkiksi saattaakin kelvata vanhempi tai vaikkapa sosiaalityöntekijä.

Kyllä: Oharit saattavat viestiä myös siitä, ettei nuori ole tukisuhteeseen tyytyväinen ja haluaa lopettaa tukisuhteen. Ehkä hän on pettynyt toimintaan, ehkei tukihenkilö olekaan ollut sitä, mitä hän on ajatellut.

Ja kyllä:. Eivät kaikki tukisuhteet onnistu. Ja kyllä, vapaaehtoiset tukihenkilötkin kokevat pettymyksiä. Se ei ollutkaan sitä mitä ajattelin. En ymmärrä miksi tässä kävi näin. En haluaisi lopettaa, vaikka onkin pakko.

Eräs aikoja sitten tukihenkilönä toiminut sanoi: ”Joskus ilo täytyi raapia kasaan.”

Silti.

Elämä lapsen tai nuoren rinnalla kulkijana voi myös onnistua ja olla antoisaa. Osa oppii tukisuhteen aikana lähinnä itsestään, osa lasten ja nuorten maailmasta. Jos ei riskiä ottaisi, jos ei katsoisi, ei heittäytyisi tukisuhteeseen tuntemattoman lapsen kanssa ja katsoisi mitä siitä seuraa, ei saisi mahdollisuutta tulla kokeneeksi sitä, kun lapsi luottaa, kertoo koulupäivästä, keksii ensimmäisen yhteisen tekemisen kohteen vuoden yhteisen polun jälkeen tai laittaa viestin, että nähtäispä pian. Kun seistään yhdessä ikkunassa yhteisen päivän jälkeen ja haaveillaan siitä, ettei täytyisikään mennä kouluun ja töihin, että yhteinen aika voisi jatkua. Tästä jää paitsi, jos ei ota riskiä.

Jää paitsi siitä kaikesta tykkäämisestä ja tykätyksi tulemisesta.

On siis niinkin, että joskus sitä iloa ihan läikkyy yli.

Piia Vanhatalo

Lastensuojelun tukihenkilötoiminnan koordinaattori

Lastensuojelu, lastensuojelun muut palvelut, tukihenkilötoiminta, Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto

Kiinnostuitko tukihenkilötoiminnasta lapsiperheiden kanssa? Lue eri mahdollisuuksista täältä.

Hyi kamala mikä kuva!

Työskentelin viime kesän HelsinkiMission feissarina eli katuvarainhankkijana. Feissarikansion kannessa oli kuva itkevästä pojasta, jonka paidassa oli teksti: ”Isona minusta tulee sekakäyttäjä.” Kuva aiheutti monille pahaa oloa, ja sen kuuli. ”Tuo ei kyllä ole yhtään kiva mainos.” Minä vastasin usein, että niin, onhan se siinä mauttomuuden rajoilla.

Syyllistäminen ei tunnu kenestäkään hyvältä. Erityisen kurjalta sekakäyttäjälapsilla uhkailu tuntuu niistä, jotka jo monella tapaa kantavat kortensa kekoon. Kadulla tuli usein vastaan ihmisiä, jotka tukivat jo useaa järjestöä, auttoivat vanhoja sukulaisiaan ja kuka nyt mitäkin. En ruvennut tyrkyttämään heille HelsinkiMissiota, vaan totesin, että upeaa että olet jo mukana rintamassa.

Mutta on myös tilanteita, joissa kirpsakka syyllisyydenpisto osuu juuri sopivaan kohtaan. Pelastakaa sukupolvi -hankkeen jouluglögeillä kävi ilmi, että itkevä poika oli riipaissut lähes jokaista mentoriksi hakeutunutta. Ja sehän kampanjan tarkoitus onkin. Syyllisyys ei tule tyhjästä, vaan tietoisuudesta, että tässä on ongelma johon minä voisin vaikuttaa. Jos piston kokenut ihminen suuttuu ja haluaa mainoskampanjan pois kaduilta, kyseessä on yritys sulkea silmät pahalta tuntuvalta totuudelta. Se on toki yksi vaihtoehto, mutta kaikin puolin tehokkaampaa on tarttua ojennettuun haasteeseen.

Sekakäyttäjäpoika on mauttomuuden rajoilla kiikkuvaa provokaatiota. Ja niin sen kuuluukin olla. Älä tukahduta sen aiheuttamaa pahaa mieltä, vaan ota siitä niskalenkki ja tule mukaan vapaaehtoiseksi tai kuukausitukijaksi.

Hae vapaaehtoiseksi täällä.

Lahjoita lapsiperheiden arjen auttamisen hyväksi täällä.

Lue lisää HelsinkiMission äiti- ja isämentoritoiminnasta täällä.

Topias Haikala

Vapaaehtoistoiminnan harjoittelija,

HelsinkiMissio