Saattaen tukisuhteeseen

Tiesitkö, että Helsingin kaupungin Lastensuojelun tukihenkilötoiminta on yksi Pelastakaa sukupolvi -hankkeen keskeinen toimintamuoto? HelsinkiMissio hakee vapaaehtoisia perheiden tueksi toimimaan eri tavoin; äiti– ja isämentoreina, mieskavereina, tukiperheinä ja –henkilöinä tai iltapäiväkerhon ohjaajina. Piia Vanhatalon alla olevassa tekstissä kuvailema tukihenkilötoiminta on yksi näistä tavoista auttaa.


"Aikataulu ja tapaamispaikka ovat vaihtuneet kahdesti. Joudun kalenteristani vielä kertaalleen tarkastamaan, että olen menossa oikeana päivänä ja oikeaan kellon aikaan vielä ihan oikeaan paikkaankin. Yllätyksekseni kaikki täsmää. Kalenteri näyttää sotkuiselta, tavallisten kokous- neuvottelu-, haastattelu- ja koulutusmerkintöjen lisäksi siellä näkyy myös erilaisia pois pyyhittyjä merkintöjä sekä ehkä-merkintöjä. Vaihdan kalenterinäkymän huokaisten metromatkan tarjoamiin maisemiin. Ikkunoista näkyy lohduton helmikuinen maisema, harmautta ja valkoista, eikä taivasta erota maasta. Kertaan mielessäni ne asiat, jotka täytyy muistaa ottaa puheeksi.

Metrossa on teinityttö tyttö, joka puhuu korostetun kovaäänisesti puhelimeensa. Hän kertoo olleensa pois koulusta, että sossu uhkaa huostaanotolla ja että ihan sama. Kaikki kuulevat varmasti, vaikka ovatkin kääntäneet katseensa pois ulos harmauteen. Teinin äänessä on uhmakkuutta, silmät on meikattu mustiksi ja hiukset ovat mustat. Kaikki se musta erottuu oranssista penkistä yhtä kovaa, kuin teinin äänen voimakkuus muutoin hiljaisessa metrovaunussa. Katse teinin silmissä, tai hänen olemuksensa eivät ole uhmakkaat eikä uhkaavat. Katseessa on jotain samaa alakuloa kuin maisemassa. Mietin, minkä kaikkien apujen piirissä tämä teini jo ehkä on. Onkohan hänellä myös lastensuojelun tukihenkilö?

Hississä huomaan, että olen kulkenut metrolta toimistolle hanskoitta. Sormet ovat kohmeessa ja punoittavat. Metron teinityttöä huomattavasti hillitymmän oloinen ja näköinen tyttö tuijottaa punaisia käsiäni. Hän ja nainen ovat kanssani samassa hississä. He ovat äiti ja tytär, se on sanomattakin selvää. Emme kukaan sano sanaakaan, tuijotamme seiniä, kuten suomalaisessa hississä tavataan tehdä. En ole huomannut mihin kerrokseen äiti ja tytär ovat hissin painaneet, mutta yhtäkkiä tiedän, että olemme menossa samaan tilaisuuteen.

Vahtimestari päästää meidät ystävällisesti sisälle aulaan odottamaan. Annan tytön ja äidin kulkea edellä ja asettautua istumaan. Esittelen itseni ja totean, että taidamme olla menossa samaan neuvotteluun. Tyttö näyttää ymmyrkäiseltä, äiti rentoutuu. Sosiaalityöntekijä tulee kengät kopsuen noutamaan meidät neuvotteluhuoneeseen, joka on kalustettu keltaisin huonekaluin. Tyttö sanoo, että ai, me ollaan tossa tylsässä huoneessa. Itseäni keltainen kalustus virkistää metromatkalla verkkokalvoille piirtyneiden harmaiden maisemien jälkeen.

Odotamme. Kysyn, tuliko tyttö suoraan koulusta vai kävikö hän välillä kotona. Kysyn, eikö häntä palele, kun hänellä ei ole kengissä sukkia. Tyttö kysyy, eikö minua palele, kun kuljen ilman hanskoja. Ilahdun tytön huomautuksesta, hieron kylmettyneitä käsiäni vasten toisiaan ja mainitsen hänen olevan varsin tarkkanäköinen. Tyttö pälyilee ovea ja kelloa.

Parin pitkän minuutin kuluttua muille vieras naishenkilö astelee pitkin käytävää. Tervehdin tulokasta, joka takki hulmuten suu hymyssä kiirehtii lähemmäs. Vilkaisen tyttöä. Hänen silmänsä ovat liimautuneet vieraaseen naiseen ja hänen suunsa vääntyy pieneen hymyyn. Vaimeasti hän esittelee itsensä vieraalle tämän esittäydyttyä ensin. Pilke, se on tullut tytön silmiin.

Tähän hetkeen haluaisin pysähtyä. Uusi tukisuhde on juuri nyt lähtökuopissaan. Jännittävistä jännittävin, ensitapaaminen, on käsillä. Olemme tämän tytön elämän ja tämän vieraan naisihmisen kannalta merkittävässä hetkessä. Tästä he aloittavat rakentamaan jotain heille kahdelle yhteistä, mahdollisesti jotain ikimuistoista. Tukisuhteen tutustumisajan he kuitenkin vasta varovaisesti ja hitaasti tunnustelevat, olisiko heistä toisilleen tuettavaksi ja tukihenkilöksi. Tämän hetken he tulevat todennäköisesti muistamaan vielä paljon myöhemmin.

Pistelevä jännitys, jonka kaikki tunnemme mahassamme ja jopa ihollamme, alkaa raueta vähitellen sopimusta kirjoittaessamme. Otan jännityksen puheeksi ja lupaan tytölle, että muitakin jännittää. Ihkauusi tukihenkilö puuskahtaa helpottuneena ja sanoo, että on jännittänyt niin, ettei ole viime yönä juuri nukkunut. Tyttö sanoo, ettei jännittänyt yhtään. Sanon leikitellen ja hämmästellen, etten usko. Että koska minuakin jännitti, niin en usko, ettei päähenkilöä jännittänyt yhtään, edes ihan pikkuriikkisen ehkä? Tyttöä hymyilyttää, mutta hän pysyy tarinassaan. Ei jännittänyt sitten yhtään. Äiti toteaa varovaisesti, että myös häntä jännitti.

Tunnelma ei ole enää jännityksestä pisteliäs. Se alkaa olla jotenkin hersyvä ja malttamaton. Neuvottelut ovat harvojen mieleen, vaikka niiden sisältö olisikin mukava, kuten tässä ja nyt. Juuri näissä neuvotteluissa on kuitenkin aina lopulta ihan erityinen tunnelmansa: Kevyt, positiivisesti latautunut, odottava, iloinen ja joskus jopa vähän riehakas, vaikka sen suurin osa aina onnistuukin pitämään sisällään korrektisti. Osalta kyllä pääsee naurunpyrähdyksiä ja hörötyksiä, joku saattaa kapsahtaa jonkun kaulaan ja ollaan sitä joskus vähän kyynelehdittykin liikutuksesta ja ilosta koko porukalla. Mahan pohjassa on jotain samaa, kuin huvipuistossa, jonkin uuden laitteen jonossa pitkässä ja kiemurtelevassa jonossa. Puhelinnumerot on nyt vaihdettu, käytännön järjestelyistä on sovittu kirjallisesti ja tavoitteet tämän parivaljakon ensimmäiselle tukihenkilösopimukselle on luotu. Kaikki on valmiina.

”Nähdään ens viikolla,” huikkaa tyttö vielä käytävästä leveä hymy naamallaan. Hän kohdistaa sen tukihenkilölle niin, että vaikka itse lopuksi vielä yritän heipata, en minä ole hänen kontaktinsa kohteena.

Käteni ovat lämminneet. Kuvittelinko, vai pilkistikö ulkona aurinko?"

Näinkin voi kaksi ihmistä kohdata. Ja tällaisellakin tavalla voi alkaa merkityksellinen ihmissuhde, järjestetysti. Jokainen näistä aloitusneuvotteluista ovat yhtä jännittäviä myös minusta itsestäni, huolimatta siitä, että pelkästään viime vuonna olin mukana aloittamassa yli 40 samanlaista suhdetta.

On lähes mystistä, miten hienoja suhteita suurimmasta osasta näistä järjestetyistä tapaamisista usein syntyy: Kuinka toisen kohtaamalla ja toista kuulemalla, toista katsomalla ja toiselle läsnä olemalla voi saada aikaan niin paljon. Miten luottamus, yhteinen todellisuus alkavat muodostua vähitellen ja sitten muuttua turvallisuudeksi ja yhdessä koetuksi muistoiksi, hetkiksi ja tunnelmiksi. Nämä joustavat, turvalliset ja luotettavat aikuiset, jotka sopeutuvat erilaisten lasten tukihenkilön rooliin, ymmärtävät roolinsa rajallisuuden ja ottavat nämä lapset tuettavikseen ennakkoluulottomasti ja avaralla sydämellä, tiedostaen samanaikaisesti omat henkilökohtaiset rajansa, ovat kuin lahjoja.

Eräs kollegani vertasi tovi sitten vapaaehtoisia ruusuihin, joiden ympärillä vaasissa oleva vesi olemme me, vapaaehtoistoiminnan koordinaattorit, mahdollistaen ruusujen kukoistuksen ja hyvinvoinnin. Itse koen olevani virkistävän veden lisäksi myös kuin joulupukki: yhtä lahjaa valmistellen, toista lahjaa perille vieden ja vasta kolmanteen lahjatoiveeseen tutustuen työhuoneeni on kuin joulupukin paja läpi vuoden!

Olen enemmän kuin mieluusti myös tänä vuonna saattaen vaihtamassa näitä Turvallisia Aikuisia uusiin tukisuhteisiinsa ja tsemppamassa heitä eteenpäin silloin, kun kysymykset heräävät.

Lisää uusia lastensuojelun tukihenkilöitä koulutetaan keväällä 2013.

Piia Vanhatalo

Lastensuojelun tukihenkilötoiminnan koordinaattori

Lastensuojelu, lastensuojelun muut palvelut, tukihenkilötoiminta, Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto

Koko kylä kasvattaa -ajattelu ei ole hävinnyt vaan muuttanut muotoaan

Ollessani pieni tytöntylleröinen oli oma äitini välillä töissä ja välillä kotona hoitamassa minua ja sisaruksiani. Kun tulin koulusta kotiin, avain kaulassa kuten tuolloin oli tapana, ei minua kuitenkaan pelottanut olla yksin. Ei minun tarvinnut pelätä, sillä tiesin, että en ole yksin. Naapurustosta löytyi aina joku äiti, joka oli vuorollaan kotiäitinä. Elin lapsuuttani ennen kännykkäaikaa enkä ollut äidin tai isän tavoitettavissa, mutta eivät he olleet minusta huolissaan. Heillä oli naapuruston tuttujen vanhempien numerot tiedossa ja he tiesivät, että en ole yksin. Jos olimme ystävieni kanssa liian kaukana kotikonnuilta, tiesi joku aikuisista ohjeistaa meitä palaamaan kotia päin ennen vanhempiemme töistä kotiutumista. Vanhemmat myös toimivat luonnollisella, erityisesti arjen tasolla toistensa vertaistukijoina pienemmissä ja isommissa asioissa - tämän olen toki ymmärtänyt vasta aikuisiällä.

Kun olin pieni koko kylä kasvatti meitä lapsia, eikä meille tullut mieleenkään kapinoida vieraitakaan aikuisia vastaan vaan olo oli turvallinen. Nyttemmin aikuisena ja äitinä olen huomannut, että ei ihmisten yhteisöllisyyden tarve ole minnekään hävinnyt. Näin on myös omassa pienessä pääkaupunkiseudun kotikaupungissani. Alueelliset kyläyhteisöt ja yhdistykset toimivat hieman samalla periaatteella kuin ennen vanhaan aivan luonnostaan toimittiin. Alueen lapset ovat mukana kylätoiminnassa ja aikuiset suunnilleen tietävät kuka kenenkin lapsi on. Helsingin kaltaisissa isoissa muuttokaupungeissa asiat ovat usein toisin. Naapureita ja lähiympäristön palveluita/yhteisöjä ei välttämättä tunneta. Halu yhteisöllisyyteen löytyy kuitenkin myös isoista kaupungeista. Sen ilmenemismuodot vain ovat hieman erilaisia.

Tätä tekstiä kirjoittaessani kokeilin laittaa hakukoneen hakukenttään etsinnän sanoilla Koko kylä kasvattaa. Ilokseni huomasin, että yhteisöllisyysajattelu kasvaa joka puolella Suomea. Myös Pelastakaa sukupolvi –hankkeen yksi tärkeä tavoite on herättää kansalaiskeskustelua yhteisöllisyyden kaipuusta ja sen ilmenemisestä kaupunkiympäristössä. Meillä kaikilla on vastuu toistemme hyvinvoinnista. Meillä on myös, ei vastuu vaan oikeus auttaa, jos huomaamme lähipiirissämme tuen tarpeen. Iloksemme olemme hankkeen kumppaneiden kanssa saaneet huomata, että yhteisöllinen halu toimia arjessa tukena elää vahvana Helsingissä. Lapsiperheiden tueksi ilmoittautui loka-marraskuun aikana huima määrä auttamishaluisia aikuisia.  

Työmme jatkuu ja tavoitteenamme on tänä vuonna laajentaa vapaaehtoisten verkostoa yhä useamman lapsiperheen ja nuoren tueksi. Järjestämme vapaaehtoiskoulutuksia useita kertoja vuodessa. Seuraavan koulutuksen ajankohta on 9.3. ja sinne mahtuu vielä muutamia mukaan. Tervetuloa, odotamme juuri Sinua mukaan kasvavaan joukkoomme!

Anna Lepistö

Vapaaehtoistoiminnan koordinaattori

Pelastakaa sukupolvi -hanke, HelsinkiMissio