Ryhdy supermiesmalliksi

Kun olin kuusivuotias, vanhempani erosivat. Äitini jäi kahden ala-asteikäisen pojan yksinhuoltajaksi. En muista ajasta paljoakaan, mutta muistan sen sijaan hyvin, kun taloon tuli uusi mies. Monelle lapselle yksinhuoltajavanhemman uuden puolison tuleminen mukaan kuvioihin on järkytys, mutta minulle ei. Uuden miehen saaminen kotiin tuntui hyvältä ja turvalliselta. Meillä synkkasi heti, ja minä sain bonusisästäni hyvän miehenmallin.

Elämä ei ole mustavalkoista. Yksinhuoltajaperheen elämä voi olla kamalaa tai upeaa – ja harvemmin vain joko tai. Yksi tai kaksi isää tai äitiä voi varmasti kasvattaa onnellisia ja täyspäisiä lapsia, ja sateenkaariperheen päässä odottaa varmasti usein kultapata. Hyvässä vanhemmuudessa moni muu asia painaa sukupuolta enemmän: rakkaus, rajanveto, kestävät hermot. Mutta itselleni oli tärkeää, että kotona oli mies.

Kaikilla pojilla (tai tytöillä!) ei ole luonnostaan lähipiirissään miestä. Kaikilla yksinhuoltajaäideillä ei ole vierellään miestä, jonka kanssa jakaa arkeaan. Miehiä ei saa postimyynnistä eikä isiä valmisteta tilaustyönä. Mutta on olemassa muita vaihtoehtoja.

HelsinkiMission vapaaehtoistoiminta välittää tukihenkilöitä nuorille ja isä- ja äitimentoreita perheille, joilla eivät omat paukut syystä tai toisesta riitä. Pienperheyhdistys taas etsii mieskavereita yksinhuoltajaäitien lapsille. Miesvapaaehtoinen ei missään nimessä ole uusi isä tai äidin uusi mies. Sen sijaan vapaaehtoinen voi olla auttava käsi, kuunteleva korva ja omanlaisensa esimerkki siitä, mitä on olla mies.

Miesvapaaehtoisista on kova pula. Mies, ryhdy supermiesmalliksi ja tule mukaan. Yksikin uusi miesvapaaehtoinen on kova juttu.

Hae vapaaehtoiseksi täällä.

Lue lisää HelsinkiMission isämentoritoiminnasta täällä.

Lue lisää Pienperheyhdistyksen Mieskaveritoiminnasta täällä.

Topias Haikala

vapaaehtoistoiminnan harjoittelija
HelsinkiMissio

Oikeus ihmettelyyn!

- Se, jota ei alituiseen jaksa kiinnostaa,                              

mitä lasten ja nuorten päässä liikahtaa
siirtyköön turhana hyllylle.-

Tämä oiva lause lapsen oikeuksien päivän alla puhuu puolestaan lasten ja nuorten oikeudesta tulla aidosti kuulluksi ja kohdatuksi omana itsenään. Toistuvasti ilahdun lasten läsnäolon taidosta ja aidosta kiinnostuksesta elämän arkisimpiakin asioita kohtaan. Erityisesti elämän ihmettely on heidän taitolajinsa: Nukkuuko aurinko? Voiko pilvien yläpuolella sataa? Miten karhu jaksaa vain marjoilla? 

Aikuisena välillä kellon ja kiireen täyttämissä päivissä havahdun, miten tylsä onkaan aikuisen mieli. Ehdinkö ajoissa? Pystynkö? Jaksanko? Ihmettelen toki tärkeitäkin asioita, mutta missä on se oikea elämän ihmettely? Olen saanut ilokseni palata lapsen ihmettelyn maailmaan lukiessani poikani kanssa koulun ympäristötiedon kokeisiin. Pyysin häntä kertomaan piisamin tuntomerkkejä. Hän sanoi, että piisami on yksi parhaimmista sukeltajista, se asuu vedessä ja on tosi söpö. Piisami on kyllä tosi söpö, vastasin. Toivon todella, että poikani kirjoitti sen myös kokeeseen. Omaa tunnetta ja tulkintaa tiukan faktan lisäksi. Söpö piisami. 

Unicefin entinen pääsihteeri J.P Grant on todennut, että lapsen oikeus on aikuisen velvollisuus. Lapsen oikeus on saada aikuisen läsnäoloa ja turvaa oman kasvunsa ja kehityksensä tueksi. Kuitenkin yhtälailla lapsen oikeus on saada aikuiset ihmettelemään. Mitä me aikuiset voimmekaan oppia lapsilta?

Lapsen oikeuksien päivänä haluan haastaa kaikki aikuiset lapsen kaltaiseen ihmettelyyn oman tai muun itselle läheisen lapsen tai nuoren kanssa. Yhdessä ihmettelystä syntyy läsnäolo. Läsnäolosta syntyy rakkaus. Ihmettely! Se olkoon kaikkien lasten ja aikuisten yhteinen oikeus.  

Marika Aro

HelsinkiMissio

Vapaaehtoistoiminnan päällikkö

Pelastakaa sukupolvi -hankkeen projektipäällikkö

Vastuullista vapaaehtoistoimintaa

Meille vapaaehtoistoimijoille esitetään usein kysymyksiä siitä, kuinka pystymme varmistamaan, ettei toimintaamme pääse mukaan vapaaehtoisia väärillä tarkoitusperillä. Eniten ihmisiä huolestuttavat pedofiilit ja muut rikolliset, etenkin silloin, kun kyse on lasten kanssa tehtävästä vapaaehtoistyöstä. Käytännössä tämä ei kuitenkaan juuri näy työssämme.  Useammin törmäämme vapaaehtoisia rekrytoitaessa tunteeseen ”outoudesta” kuin siihen, että hakija tuntuisi vaaralliselta. Yleensä tämä outous ei tarkoita mitään vaarallista tai huolestuttavaa – jostain ihmisestä saattaa vain tulla sellainen kuva, että sosiaalinen kanssakäyminen on hänelle vaikeaa tai että se vaatii häneltä erityistä ponnistelua.

Nykyisen lainsäädäntömme mukaan emme voi pyytää vapaaehtoiseksi pyrkiviltä rikostaustaotetta, silloin kun toiminnasta ei makseta palkkaa. Oikeusministeriö on asettanut vuonna 2012 työryhmän pohtimaan rikostaustan tarkistamismenettelyn laajentamista lasten parissa tapahtuvaan vapaaehtoistoimintaan. Lain uudistustarpeen taustalla on Euroopan unionin antama direktiivi lasten seksuaalisen hyväksikäytön ja riiston estämiseksi. Suomi ei tällä hetkellä täytä direktiivin vaatimuksia. Vapaaehtoistoiminnan vastuullisuus on siis varmistettava muilla tavoin, ja lisäksi on pidettävä mielessä, ettei puhdas rikostaustaote tee kenestäkään automaattisesti hyvää vapaaehtoista.

HelsinkiMission koordinoimassa Pelastakaa sukupolvi -hankkeessa on mukana useita pitkän linjan vapaaehtoistoimijoita; kumppaneitamme ovat Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysvirasto, Pienperheyhdistys sekä Helsingin Diakonissalaitos.  Pelastakaa sukupolvi -hankkeen vapaaehtoiseksi kouluttautuminen tapahtuu yhdessä kumppaneiden kanssa sovitulla tavalla.

Tärkein keino havaita väärillä motiiveilla vapaaehtoistoimintaan hakeutuvat ihmiset on pitkä koulutusprosessimme sekä työntekijöiden vankka asiantuntemus ja sosiaalialan koulutus. Koulutusprosessimme on monivaiheinen: ensin hakijat lähettävät hakemuksen, sitten tarkentavan hakemuksen ja vasta sen jälkeen hakijat kutsutaan infokoulutukseen kuulemaan millaisia mahdollisuuksia vapaaehtoisena on toimia lapsiperheiden parissa. Infon jälkeen vapaaehtoiset valitsevat itselleen sopivimman toimintamuodon ja mikäli he ovat soveltuvia, heidät kutsutaan haastatteluun. Haastattelu on yksilö- tai ryhmähaastattelu riippuen siitä, minkä toimijan vapaaehtoistoimintaan he ovat tulossa. Mikäli he soveltuvat haastattelun perusteella hakemaansa toimintaan, on vuorossa koulutus. Koulutuksen kesto vaihtelee, mutta se kestää useita päiviä. Bonuksena tulevat lisäkoulutukset ja mahdollinen työnohjaus. Työnohjausta tarjotaan HelsinkiMission, Pienperheyhdistyksen ja Diakonissalaitoksen vapaaehtoisille. Lastensuojelun tukihenkilöitä ja tuki- ja lomaperheitä ohjataan ja opastetaan tukisuhteiden aikana muilla tavoin, mutta myös työnohjauksellista tukea on mahdollisuus saada.

Työntekijä on mukana tiiviisti siinä vaiheessa, kun perhe tai lapsi ja vapaaehtoinen aloittavat yhteisen suhteensa. Aloitustapaamisessa on aina yleensä mukana työntekijä, ja suhteen kehittymistä seurataan puheluin ja tarvittaessa tapaamisten avulla.  Mikäli mitään epäilyttävää tapahtuu, siitä tulee ilmoittaa heti ja suhde voidaan tarvittaessa lopettaa. Työntekijän rooliin kuuluu myös tukea vapaaehtoista ja varmistaa, että hän saa toiminnasta iloa myös itselleen ja ettei toiminta kuormita häntä liikaa.

Vapaaehtoiseksi pääseminen ja kehittyminen lasten ja perheiden avuksi ei siis ole nopea tai helppo reitti. Kukaan ei tietenkään koskaan voi luvata 100 prosenttisella varmuudella, ettei väärän tyyppinen ihminen voisi päästä vapaaehtoiseksi, mutta erittäin epätodennäköistä se on.  Näillä ajatuksilla jatkamme työtämme ja toivotamme uudet vapaaehtoiset tervetulleeksi mukaan lasten ja perheiden tueksi!

Katariina Pelkonen

Vapaaehtoistoiminnan koordinaattori

Pelastakaa sukupolvi -hanke

Toisenlainen tarina – oppimisesta, välittämisestä ja vapaaehtoisuudesta

Olen kuullut ihmisten usein päivittelevän sitä, miten empaattisuus ja toisista ihmisistä välittäminen on vähentynyt yhteiskunnassamme.

 

Elämästä on tullut kiireisempää ja tuntuu usein siltä, että välitetään vain omasta hyvinvoinnista. Keskustelu johtaa usein päivittelyyn siitä, miten yhteisöllisyys on hupeneva luonnonvara yhteiskunnassamme, ja miten asiat olivat ennen paremmin. 

Tämä on toisenlainen tarina. Tämä on tarina siitä, mitä olen kolmen kuukauden opetusharjoitteluni aikana HelsinkiMissiossa oppinut toisista ihmisistä, välittämisestä ja vapaaehtoistoiminnasta. 

On ollut sanoinkuvaamattoman mieletön kokemus saada olla osana Pelastakaa Sukupolvi -hanketta, ja päästä näkemään se valtava harppaus, mikä hankkeessa on tänä keväänä tapahtunut. Uusia mentoreita on tänä keväänä valmistunut 19 ja ensimmäiset mentorisuhteet ovat käynnistyneet. Tuntuu hienolta, että mentorit ovat päässeet aloittamaan toimintansa perheiden tukena. He ovat perheiden arjessa apuna; kuuntelijana, ylimääräisenä käsiparina, vertaisena kulkijana. Nämä hankkeen ottamat suuret, käytännön kentän ”ensiaskeleet” ovat tehneet minun lähtemättömän vaikutuksen.

Sitten takaisin tarinaan. Tässä tarinassa allekirjoittanut on saanut huomata, miten valtava halu ihmisillä on auttaa ja miten aidosti lähimmäisen rakkaus on läsnä jokapäiväisessä elämässämme. 

Perheiden tueksi hakeutuneet vapaaehtoiset ovat aivan tavallisia, toinen toistaan valloittavampia persoonia, ainutlaatuisia jokainen omalla tavallaan. He ovat nuoria, vanhoja, opiskelijoita, eläkeläisiä, äitejä, isejä ja paljon muuta. He ovat erilaisia, mutta heitä kaikkia yhdistää vahva tahto auttaa. Heillä on myös aikaa. Tai oikeastaan ei heillä ole aikaa yhtään sen enempää kuin kenelläkään muullakaan. He kuitenkin haluavat antaa ajastaan pienen palasen apua tarvitsevan ihmisen kohtaamiseen ja vierellä kulkemiseen. Kolmen kuukauden aikana olen kohdannut suuren joukon ihmisiä, jotka haluavat auttaa muita. Tämän jälkeen en voi yhtyä enää keskusteluun siitä, miten yhteisöllisyys tai empaattisuus olisi kadonnut tai vähentynyt.  

Tässä tarinassa opetusharjoittelija on äärimmäisen vaikuttunut ja ehkä myös vähän hämmästynyt kaikesta siitä hyvästä, mitä on opetusharjoittelunsa aikana nähnyt, kuullut ja kokenut. Ja mikä parasta: tämä tarina on tosi.

Tiia Blomberg

työharjoittelija, 
Pelastakaa sukupolvi -hanke
HelsinkiMisso

Viikonloppu tukiperheenä

Pirkko ja Tomppa toimivat vapaaehtoisena tukiperheenä Helsingin kaupungin Sosiaali- ja terveysviraston tuki- ja lomaperhetoiminnassa. Kirjoituksessa he kertovat viikonlopusta Miriamin, 7, ja Annin, 5, kanssa. 

Tuki- ja lomaperhetoimintaan ja muuhun lapsiperheiden parissa tehtävään vapaaehtoistoimintaan voi hakeutua HelsinkiMission Pelastakaa Sukupolvi -hankkeen kautta.

Kaikki nimet ovat vaihdettu.

"Perjantaina iltapäivällä Pirkko haki kuusivuotiaan Miriamin, yönmustan Afrikan-liljan, päiväkodista Itä-Helsingistä ”Mummolaan” Espooseen. Bussissa Länsiväylällä lapsi tapansa mukaan nukahti. Kalakeittoa maistui kolme lautasellista ja Hello Kitty -jäätelö oli hyvää.

Sitten harjoiteltiin kirjaimia ja luettiin Franklinia ja Prinsessa-kirjaa, loruteltiin nukkumaan käydessä. Lauantaina aamusella tuli Anni 5-v. sijaisvanhempiensa saattamana yökylään. Lähdettiin saman tien ulkoilemaan tuttuun lähipuistoon, pian tytöt kulkivat käsikädessä, leikkivät, liukuivat, kiikkuivat, nauroivat.

Päiväunet jäivät lepäämiseen. Yhdessä leivottiin ”melkein 7-v.”-kakku, pellillinen mokkapalaa, siihen kynttilät ja koristeet. Prinsessa-puvut ylle ja muumi-musiikki soimaan, hurjat ja hauskat tanssit, eikä ollut lupa mennä nukkumaan kunnes vasta myöhään (klo 20).

Sunnuntaiaamuna sipinä alkoi vähän jälkeen klo 7. Pienemmän mielestä murot olivat ”pahoja”, isompi neuvoi, että näin ei saa sanoa, siis jotain on mennyt perille 1,5 vuoden aikana. Metsäretkellä ihmeteltiin kantavia keväthankia, kuunneltiin puron solinaa, seurattiin eläinten jälkiä, syötiin eväät ja taas jaksettiin vaeltaa polkuja pitkin. Ruuan jälkeen unikin maistui, liekö ollut unettavaa kuunneltavaa… Sen jälkeen Hello Kitty -jäätelöä, omppumehua ja viimeiset kakkupalat.

Kesken muistipelin sijaisvanhemmat tulivat hakemaan Annin, toki peli pelattiin loppuun. Halattiin jälleennäkemisen riemusta ja eron haikeudesta. Miriamin kanssa tehtiin vielä esikoululaisten tehtäviä, syötiin ja sitten mummi saatteli lapsen kotiinsa Vuosaareen.

Äiti avasi oven samalla puhelimeen puhuen, kiirehti takaisin sohvalle, jossa oli avoin läppäri, pikkuveli heitteli leluja ympäriinsä. Mummia halattiin moneen kertaan hyvästiksi. ”On pitkä aika taas seuraavaan kertaan”.

Kaksi suloista tyttöä, kaksi erilaista tarinaa.

Viikonloppu oli antoisa, joskin työläs, lapset viihtyivät hyvin yhdessä, vaikka tapasivatkin ensimmäistä kertaa. Toivon tyttöjen saaneen siitä jotain, ainakin sekä sijaisvanhemmat että äiti saivat hieman helpomman viikonlopun.

Päällimmäiseksi jäi meillekin onnistuminen, hyvä mieli, sekä kulukorvaus ja palkkio jotka mahdollistivat tämän toteuttamisen."

Tomppa ja Pirkko

Helsingin kaupungin tukihenkilötoiminta, tukiperhe- ja lomaperhetoiminta

Tervetuloa mukaan toimintaan!

tukiperhe.lomatoiminta@hel.fi

Puh. (09) 3104 6981

Moninaiset perheet ja yhdenvertaisuus

Jokainen perhe on ainutlaatuinen. Perheet ovat moninaisia kokoonpanoltaan ja dynamiikaltaan. Perhe on muuttuva, elävä ja uudistuva. Sen on jäsenilleen mittaamaton ja korvaamaton. Perheiden arjen moninaisuus ylittää kaikki määritelmät. Silti perheen määrittelemiseen ja rajaamiseen käytetään kaikissa yhteiskunnissa valtavasti energiaa ja tunteenpaloa.

Perhelainsäädäntö ja palvelujärjestelmä on rakennettu hyvin yksisilmäisesti kulttuurin perheideaalin mukaisesti. Suomessa tämä tarkoittaa kahden sukupolven heteroydinperhemallin mukaisesti. Kun katsotaan tarkemmin suomalaisia perheitä, käy ilmi, että vain pieni vähemmistö täyttää täysin kulttuurimme mukaisen ideaaliperheen mallin. On yhden vanhemman perheitä, sateenkaariperheitä, uusperheitä, leskien perheitä, kolmen sukupolven perheitä. Väriä suomalaiseen perhe-elämään tuovat myös kahden kulttuurin perheet, monikkoperheet, adoptioperheet, sijaisperheet.

Perheiden moninaisuus on valtava rikkaus. Lainsäädännön ja palvelujärjestelmän muokkaaminen paremmin perheiden moninaisuutta huomioivaan suuntaan tuo lisää hyvinvointia kaikille perheille. Jokaiselle enemmän tilaa elää omanlaistaan perhe-elämää, tilaa hengittää vapaasti. Moninaisuuden kohtaaminen ei tee kenenkään elämästä vaikeampaa, vaan auttaa kaikkia elämään omaa elämää muiden tukemana.

Perheet ovat vielä keskenään eriarvoisessa asemassa. Yhdenvertaisuuden puutteen seuraukset ovat hyvin konkreettisia: normille suunnitellut lait ja palvelut, vanhemmuus ei ole perheen ulkopuolisille aina itsestään selvää, vanhemmuutta on todisteltava. Perhe saattaa kokea pärjäämisen todistelun tarvetta. Ristiriitaiset rooliodotukset pääsevät joskus livahtamaan perheen sisäiseenkin dynamiikkaan. Kääntöpuolena monimuotoisissa perheissä on usein korostunut tietoisuus vanhemmuudesta ja perheen merkityksestä.

Koska lainsäädäntö on suunniteltu vain tietynlaisia perheitä ajatellen, monimuotoiset perheet kohtaavat usein juridisia haasteita. Näitä ovat lapsi-vanhempi-suhteet, joita lainsäädäntö ei kykene juridisesti tunnustamaan ja siten suojelemaan. Myös tosiasialliset sisaruussuhteet saattavat jäädä vaille lain suojaa. Tapaamisoikeus on nykyisellään mahdollinen vain juridiseen vanhempaan, ei kehenkään muihin tosiasiallisiin vanhempiin ja kasvattajiin lapsen elämässä. Lapsen edun kannalta haitallinen rajaus on myös juridisen vanhemmuuden mahdollisuus vain kahdelle aikuiselle kerrallaan. Kaiken lisäksi sosiaalietuudet rajataan yleisesti valtion eduksi ja monimuotoisten perheiden tappioksi.

Ratkaisuaan odottavat sellaiset monimuotoisten perheiden kannalta elintärkeät yhteiskunnalliset kysymykset kuin miten tunnistaa lapsen sosiaaliset vanhemmat, keitä lapsella on oikeus tavata, miten perhesuhteet tunnistetaan ja määritellään kansainvälisesti, millä perusteilla huoltajuuksia  vahvistetaan, millä perusteella syntyvän lapsen vanhemmuus määräytyy.

Perhevapaat ovat yksi esimerkki lainsäädännöstä, joka on suunniteltu yksisilmäisesti kahden sukupolven heteroydinperhe mielessä. Nykylainsäädännössä ongelmia aiheutuu perhevapaiden ja -etuuksien osalta esimerkiksi silloin, kun lapsia syntyy kerralla monta tai kun lapsi kuolee, kun lapsi adoptoidaan, kun lapsi sijoitetaan perhehoitoon, kun lapsella on etävanhempia, kun lapsella on sosiaalisia vanhempia tai kun lapsella on sateenkaariperhe. Tämä esimerkki valaisee kuinka konkreettisesti ja kuinka laajaa joukkoa yksisilmäinen lainsäädäntö koskee. Miksi esimerkiksi perhevapaiden osalta kuitenkin käy uudestaan ja uudestaan niin, että kun lainsäädäntöä uudistetaan, perheiden moninaisuus ohitetaan ja tehdään järjestelmään kosmeettisia muutoksia, jotka jättävät lainsäädännön perusongelma elämään?

Jotta monimuotoisten perheiden asemaa ja hyvinvointia voitaisiin vahvistaa yhdenvertaisempaan suuntaan, täytyisi sekä palvelujärjestelmän että lainsäädännön uudistamisessa omaksua aivan uudenlaiset perusteet. Olisi hyväksyttävä se seikka, että nykyinen järjestelmä perustuu vain yhdenlaiseen perhemalliin eikä sovellu sen takia perheiden hyvinvoinnin aitoon edistämiseen. Lainsäädännön ja palvelujärjestelmän kehittämisessä ei siksi riitä hienosäätö vaan tarvitaan kokonaisuudistuksia.

Uudistamishankkeissa olisi syytä ensiksi palauttaa mieleen tavoitteet. Mitkä ovat esimerkiksi perhevapaiden ja -etuuksien myöntämisen tavoitteet? Vanhemmuuden tukeminen, varhaisen vuorovaikutuksen edistäminen, koko perheen identiteetin ja yhteenkuuluvuuden vahvistaminen? Seuraavaksi olisi mietittävä mitä tämä nykyisessä yhteiskunnassa merkitsee. Miten voidaan huolehtia, että kaikissa perheissä toteutuvat yhdenvertaisesti lainsäädännölle tai palveluille asetetut tavoitteet? Jos uudistus ei vastaa tähän haasteeseen, se ei voi olla oikea uudistus tähän päivään. Voi käydä myös ilmi, että lainsäädännön ja palveluiden sanat, termit ja koko käsitteistö heijastelee yhdenlaista perhemallia.

Vanhojen ajatusmallien ja toimintatapojen auki repiminen ja uudelleen rakentaminen ovat työläitä toteuttaa. Uudistusten seurauksena kuitenkin kaikkien perheiden hyvinvointi lisääntyy. Myös hyvinvointipalveluiden ammattilaisten ja perhejuridiikan kanssa työskentelevien työ helpottuu kun välineet ja rakenteet tukevat monimuotoisten perheiden kohtaamista ja auttamista eikä yhteentörmäyksiä synny yhtä paljon kuin aiemmin.

Juha Jämsä
perhesosiologi VTM
toiminnanjohtaja, Sateenkaariperheet ry

Vapaaehtoisena Lastenkaaressa

Helsingin Diakonissalaitos (HDL) on myös mukana Pelastakaa Sukupolvi-hankkeessa yhtenä yhteistyökumppaneista. Helsingin Diakonissalaitoksen vapaaehtoistoiminnan piirissä vapaaehtoiset pääsevät itse vaikuttamaan oman vapaaehtoistoimintansa muotoon – kaikille vapaaehtoisille räätälöidään itselle sopiva vapaaehtoistehtävä kiinnostuksen kohteiden ja toiveiden mukaisesti. HDL on iso organisaatio, ja monimuotoinen asiakaskunta on erityispiirteemme. Se tarjoaa myös mahdollisuuksia toimia vapaaehtoisena monen ikäisten ja erilaisten kohderyhmien parissa. Tärkeimpänä tekijänä on vastavuoroisuus ja tasavertaisuus vapaaehtoisen ja asiakkaan välillä.

Pelastakaa Sukupolvi-hankkeen kautta mukaan tulevat vapaaehtoiset sijoittuvat Diakonissalaitoksella lapsi-ja perhetyön erilaisiin tehtäviin. Suurin osa Pelastakaa Sukupolvi - yhteistyön kautta mukaan tulleista vapaaehtoisista toimii Lastenkaaren iltapäiväkerhotoiminnassa tai iltatoiminnassa. Lastenkaaren toiminnan tavoitteena on tarjota lapsen tarpeista lähtevää, turvallista ja laadukasta toimintaa perustuen matalan kynnyksen periaatteeseen, joka tukee lapsen yksilöllistä kasvua ja kehitystä vuorovaikutuksessa kasvuympäristönsä kanssa. Lastenkaari on osa perhetyön ja avohuollon palvelukokonaisuutta. Lastenkaaressa työskentelee neljä kasvatus- ja sosiaalialan ammattilaista. Lastenkaaren toiminta toteutetaan iltapäiväkerhotoimintana 1.–2.-luokkalaisille lapsille sekä kohdennettuna iltatoimintana 3.–5.-luokkalaisille tytöille ja pojille.

Jo muutaman vuoden Lastenkaaressa vapaaehtoisena toiminut Kirsti kertoo seuraavaa:

- Minä ja kanssani samaan aikaan toimintaan mukaan tullut rouva olimme Lastenkaaren ensimmäiset, säännöllisesti käyvät vapaaehtoiset. Se oli aika jännittävää, sillä valmiita toiminnan konsepteja ei ollut. Pidin sitä mielenkiintoisena haasteena, sillä pääsimme molemmat vaikuttamaan tekemisen sisältöön, Kirsti kertoo.

Kirsti käy Lastenkaaressa leikkimässä ja pelaamassa lasten kanssa sekä läksyapuna kerran viikossa. Hän kertoo, että säännöllisyys ja käyntikertojen tiheys on olennaista sen kannalta, että lapset oppivat luottamaan vapaaehtoisiin. Myös työntekijöiden mielestä pitkäjänteisyys sekä pysyvyys ovat olennaisia onnistumistekijöitä vapaaehtoistyössä Lastenkaaressa.

Lapsille tutut vapaaehtoiset on helppo kutsua mukaan myös retkille, joita järjestetään varsinkin kesäaikaan.

- Olemme käyneet esimerkiksi Heurekassa sekä piknikillä lähipuistossa. Retket tuovat lapsille mukavaa vaihtelua kerhon perustoimintaan, Kirsti kertoo.

Vapaaehtoiset voivat toimia myös muualla kuin Lastenkaaressa lasten ja perheiden parissa. Osallistuminen vaikkapa liikunnalliseen ryhmätoimintaan on vapaaehtoiselle mitä mainioin tehtävä. Vapaaehtoisille sopivaa tekemistä pohditaan yhdessä henkilökunnan sekä asiakkaiden kanssa.  Asiantuntevat lapsi- ja perhetyön palvelukokonaisuuden työntekijät ohjaavat vapaaehtoisia perehtymisessä sekä lasten ja perheiden kohtaamisessa. Kansalaistoiminnan tiimi huolehtii vapaaehtoisten valmentamisesta tehtäviinsä ja perehtyminen omaan toimintapaikkaan tapahtuu vaiheittain yhdessä henkilökunnan kanssa. Kehitämme toimintaa luovasti yhdessä vapaaehtoisen ja yhteisön kanssa. Tarjoamme virkistystä ja työnohjausta ja tuemme omaehtoista tekemistä.

Lisätietoja: 

Annina Hirvonen
Vapaaehtoistoiminnan koordinaattori
Helsingin Diakonissalaitos
puh. 050 570 8073
annina.hirvonen@hdl.fi

Saattaen tukisuhteeseen

Tiesitkö, että Helsingin kaupungin Lastensuojelun tukihenkilötoiminta on yksi Pelastakaa sukupolvi -hankkeen keskeinen toimintamuoto? HelsinkiMissio hakee vapaaehtoisia perheiden tueksi toimimaan eri tavoin; äiti– ja isämentoreina, mieskavereina, tukiperheinä ja –henkilöinä tai iltapäiväkerhon ohjaajina. Piia Vanhatalon alla olevassa tekstissä kuvailema tukihenkilötoiminta on yksi näistä tavoista auttaa.


"Aikataulu ja tapaamispaikka ovat vaihtuneet kahdesti. Joudun kalenteristani vielä kertaalleen tarkastamaan, että olen menossa oikeana päivänä ja oikeaan kellon aikaan vielä ihan oikeaan paikkaankin. Yllätyksekseni kaikki täsmää. Kalenteri näyttää sotkuiselta, tavallisten kokous- neuvottelu-, haastattelu- ja koulutusmerkintöjen lisäksi siellä näkyy myös erilaisia pois pyyhittyjä merkintöjä sekä ehkä-merkintöjä. Vaihdan kalenterinäkymän huokaisten metromatkan tarjoamiin maisemiin. Ikkunoista näkyy lohduton helmikuinen maisema, harmautta ja valkoista, eikä taivasta erota maasta. Kertaan mielessäni ne asiat, jotka täytyy muistaa ottaa puheeksi.

Metrossa on teinityttö tyttö, joka puhuu korostetun kovaäänisesti puhelimeensa. Hän kertoo olleensa pois koulusta, että sossu uhkaa huostaanotolla ja että ihan sama. Kaikki kuulevat varmasti, vaikka ovatkin kääntäneet katseensa pois ulos harmauteen. Teinin äänessä on uhmakkuutta, silmät on meikattu mustiksi ja hiukset ovat mustat. Kaikki se musta erottuu oranssista penkistä yhtä kovaa, kuin teinin äänen voimakkuus muutoin hiljaisessa metrovaunussa. Katse teinin silmissä, tai hänen olemuksensa eivät ole uhmakkaat eikä uhkaavat. Katseessa on jotain samaa alakuloa kuin maisemassa. Mietin, minkä kaikkien apujen piirissä tämä teini jo ehkä on. Onkohan hänellä myös lastensuojelun tukihenkilö?

Hississä huomaan, että olen kulkenut metrolta toimistolle hanskoitta. Sormet ovat kohmeessa ja punoittavat. Metron teinityttöä huomattavasti hillitymmän oloinen ja näköinen tyttö tuijottaa punaisia käsiäni. Hän ja nainen ovat kanssani samassa hississä. He ovat äiti ja tytär, se on sanomattakin selvää. Emme kukaan sano sanaakaan, tuijotamme seiniä, kuten suomalaisessa hississä tavataan tehdä. En ole huomannut mihin kerrokseen äiti ja tytär ovat hissin painaneet, mutta yhtäkkiä tiedän, että olemme menossa samaan tilaisuuteen.

Vahtimestari päästää meidät ystävällisesti sisälle aulaan odottamaan. Annan tytön ja äidin kulkea edellä ja asettautua istumaan. Esittelen itseni ja totean, että taidamme olla menossa samaan neuvotteluun. Tyttö näyttää ymmyrkäiseltä, äiti rentoutuu. Sosiaalityöntekijä tulee kengät kopsuen noutamaan meidät neuvotteluhuoneeseen, joka on kalustettu keltaisin huonekaluin. Tyttö sanoo, että ai, me ollaan tossa tylsässä huoneessa. Itseäni keltainen kalustus virkistää metromatkalla verkkokalvoille piirtyneiden harmaiden maisemien jälkeen.

Odotamme. Kysyn, tuliko tyttö suoraan koulusta vai kävikö hän välillä kotona. Kysyn, eikö häntä palele, kun hänellä ei ole kengissä sukkia. Tyttö kysyy, eikö minua palele, kun kuljen ilman hanskoja. Ilahdun tytön huomautuksesta, hieron kylmettyneitä käsiäni vasten toisiaan ja mainitsen hänen olevan varsin tarkkanäköinen. Tyttö pälyilee ovea ja kelloa.

Parin pitkän minuutin kuluttua muille vieras naishenkilö astelee pitkin käytävää. Tervehdin tulokasta, joka takki hulmuten suu hymyssä kiirehtii lähemmäs. Vilkaisen tyttöä. Hänen silmänsä ovat liimautuneet vieraaseen naiseen ja hänen suunsa vääntyy pieneen hymyyn. Vaimeasti hän esittelee itsensä vieraalle tämän esittäydyttyä ensin. Pilke, se on tullut tytön silmiin.

Tähän hetkeen haluaisin pysähtyä. Uusi tukisuhde on juuri nyt lähtökuopissaan. Jännittävistä jännittävin, ensitapaaminen, on käsillä. Olemme tämän tytön elämän ja tämän vieraan naisihmisen kannalta merkittävässä hetkessä. Tästä he aloittavat rakentamaan jotain heille kahdelle yhteistä, mahdollisesti jotain ikimuistoista. Tukisuhteen tutustumisajan he kuitenkin vasta varovaisesti ja hitaasti tunnustelevat, olisiko heistä toisilleen tuettavaksi ja tukihenkilöksi. Tämän hetken he tulevat todennäköisesti muistamaan vielä paljon myöhemmin.

Pistelevä jännitys, jonka kaikki tunnemme mahassamme ja jopa ihollamme, alkaa raueta vähitellen sopimusta kirjoittaessamme. Otan jännityksen puheeksi ja lupaan tytölle, että muitakin jännittää. Ihkauusi tukihenkilö puuskahtaa helpottuneena ja sanoo, että on jännittänyt niin, ettei ole viime yönä juuri nukkunut. Tyttö sanoo, ettei jännittänyt yhtään. Sanon leikitellen ja hämmästellen, etten usko. Että koska minuakin jännitti, niin en usko, ettei päähenkilöä jännittänyt yhtään, edes ihan pikkuriikkisen ehkä? Tyttöä hymyilyttää, mutta hän pysyy tarinassaan. Ei jännittänyt sitten yhtään. Äiti toteaa varovaisesti, että myös häntä jännitti.

Tunnelma ei ole enää jännityksestä pisteliäs. Se alkaa olla jotenkin hersyvä ja malttamaton. Neuvottelut ovat harvojen mieleen, vaikka niiden sisältö olisikin mukava, kuten tässä ja nyt. Juuri näissä neuvotteluissa on kuitenkin aina lopulta ihan erityinen tunnelmansa: Kevyt, positiivisesti latautunut, odottava, iloinen ja joskus jopa vähän riehakas, vaikka sen suurin osa aina onnistuukin pitämään sisällään korrektisti. Osalta kyllä pääsee naurunpyrähdyksiä ja hörötyksiä, joku saattaa kapsahtaa jonkun kaulaan ja ollaan sitä joskus vähän kyynelehdittykin liikutuksesta ja ilosta koko porukalla. Mahan pohjassa on jotain samaa, kuin huvipuistossa, jonkin uuden laitteen jonossa pitkässä ja kiemurtelevassa jonossa. Puhelinnumerot on nyt vaihdettu, käytännön järjestelyistä on sovittu kirjallisesti ja tavoitteet tämän parivaljakon ensimmäiselle tukihenkilösopimukselle on luotu. Kaikki on valmiina.

”Nähdään ens viikolla,” huikkaa tyttö vielä käytävästä leveä hymy naamallaan. Hän kohdistaa sen tukihenkilölle niin, että vaikka itse lopuksi vielä yritän heipata, en minä ole hänen kontaktinsa kohteena.

Käteni ovat lämminneet. Kuvittelinko, vai pilkistikö ulkona aurinko?"

Näinkin voi kaksi ihmistä kohdata. Ja tällaisellakin tavalla voi alkaa merkityksellinen ihmissuhde, järjestetysti. Jokainen näistä aloitusneuvotteluista ovat yhtä jännittäviä myös minusta itsestäni, huolimatta siitä, että pelkästään viime vuonna olin mukana aloittamassa yli 40 samanlaista suhdetta.

On lähes mystistä, miten hienoja suhteita suurimmasta osasta näistä järjestetyistä tapaamisista usein syntyy: Kuinka toisen kohtaamalla ja toista kuulemalla, toista katsomalla ja toiselle läsnä olemalla voi saada aikaan niin paljon. Miten luottamus, yhteinen todellisuus alkavat muodostua vähitellen ja sitten muuttua turvallisuudeksi ja yhdessä koetuksi muistoiksi, hetkiksi ja tunnelmiksi. Nämä joustavat, turvalliset ja luotettavat aikuiset, jotka sopeutuvat erilaisten lasten tukihenkilön rooliin, ymmärtävät roolinsa rajallisuuden ja ottavat nämä lapset tuettavikseen ennakkoluulottomasti ja avaralla sydämellä, tiedostaen samanaikaisesti omat henkilökohtaiset rajansa, ovat kuin lahjoja.

Eräs kollegani vertasi tovi sitten vapaaehtoisia ruusuihin, joiden ympärillä vaasissa oleva vesi olemme me, vapaaehtoistoiminnan koordinaattorit, mahdollistaen ruusujen kukoistuksen ja hyvinvoinnin. Itse koen olevani virkistävän veden lisäksi myös kuin joulupukki: yhtä lahjaa valmistellen, toista lahjaa perille vieden ja vasta kolmanteen lahjatoiveeseen tutustuen työhuoneeni on kuin joulupukin paja läpi vuoden!

Olen enemmän kuin mieluusti myös tänä vuonna saattaen vaihtamassa näitä Turvallisia Aikuisia uusiin tukisuhteisiinsa ja tsemppamassa heitä eteenpäin silloin, kun kysymykset heräävät.

Lisää uusia lastensuojelun tukihenkilöitä koulutetaan keväällä 2013.

Piia Vanhatalo

Lastensuojelun tukihenkilötoiminnan koordinaattori

Lastensuojelu, lastensuojelun muut palvelut, tukihenkilötoiminta, Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto

Koko kylä kasvattaa -ajattelu ei ole hävinnyt vaan muuttanut muotoaan

Ollessani pieni tytöntylleröinen oli oma äitini välillä töissä ja välillä kotona hoitamassa minua ja sisaruksiani. Kun tulin koulusta kotiin, avain kaulassa kuten tuolloin oli tapana, ei minua kuitenkaan pelottanut olla yksin. Ei minun tarvinnut pelätä, sillä tiesin, että en ole yksin. Naapurustosta löytyi aina joku äiti, joka oli vuorollaan kotiäitinä. Elin lapsuuttani ennen kännykkäaikaa enkä ollut äidin tai isän tavoitettavissa, mutta eivät he olleet minusta huolissaan. Heillä oli naapuruston tuttujen vanhempien numerot tiedossa ja he tiesivät, että en ole yksin. Jos olimme ystävieni kanssa liian kaukana kotikonnuilta, tiesi joku aikuisista ohjeistaa meitä palaamaan kotia päin ennen vanhempiemme töistä kotiutumista. Vanhemmat myös toimivat luonnollisella, erityisesti arjen tasolla toistensa vertaistukijoina pienemmissä ja isommissa asioissa - tämän olen toki ymmärtänyt vasta aikuisiällä.

Kun olin pieni koko kylä kasvatti meitä lapsia, eikä meille tullut mieleenkään kapinoida vieraitakaan aikuisia vastaan vaan olo oli turvallinen. Nyttemmin aikuisena ja äitinä olen huomannut, että ei ihmisten yhteisöllisyyden tarve ole minnekään hävinnyt. Näin on myös omassa pienessä pääkaupunkiseudun kotikaupungissani. Alueelliset kyläyhteisöt ja yhdistykset toimivat hieman samalla periaatteella kuin ennen vanhaan aivan luonnostaan toimittiin. Alueen lapset ovat mukana kylätoiminnassa ja aikuiset suunnilleen tietävät kuka kenenkin lapsi on. Helsingin kaltaisissa isoissa muuttokaupungeissa asiat ovat usein toisin. Naapureita ja lähiympäristön palveluita/yhteisöjä ei välttämättä tunneta. Halu yhteisöllisyyteen löytyy kuitenkin myös isoista kaupungeista. Sen ilmenemismuodot vain ovat hieman erilaisia.

Tätä tekstiä kirjoittaessani kokeilin laittaa hakukoneen hakukenttään etsinnän sanoilla Koko kylä kasvattaa. Ilokseni huomasin, että yhteisöllisyysajattelu kasvaa joka puolella Suomea. Myös Pelastakaa sukupolvi –hankkeen yksi tärkeä tavoite on herättää kansalaiskeskustelua yhteisöllisyyden kaipuusta ja sen ilmenemisestä kaupunkiympäristössä. Meillä kaikilla on vastuu toistemme hyvinvoinnista. Meillä on myös, ei vastuu vaan oikeus auttaa, jos huomaamme lähipiirissämme tuen tarpeen. Iloksemme olemme hankkeen kumppaneiden kanssa saaneet huomata, että yhteisöllinen halu toimia arjessa tukena elää vahvana Helsingissä. Lapsiperheiden tueksi ilmoittautui loka-marraskuun aikana huima määrä auttamishaluisia aikuisia.  

Työmme jatkuu ja tavoitteenamme on tänä vuonna laajentaa vapaaehtoisten verkostoa yhä useamman lapsiperheen ja nuoren tueksi. Järjestämme vapaaehtoiskoulutuksia useita kertoja vuodessa. Seuraavan koulutuksen ajankohta on 9.3. ja sinne mahtuu vielä muutamia mukaan. Tervetuloa, odotamme juuri Sinua mukaan kasvavaan joukkoomme!

Anna Lepistö

Vapaaehtoistoiminnan koordinaattori

Pelastakaa sukupolvi -hanke, HelsinkiMissio