Perhelainsäädäntö ja palvelujärjestelmä on rakennettu hyvin yksisilmäisesti kulttuurin perheideaalin mukaisesti. Suomessa tämä tarkoittaa kahden sukupolven heteroydinperhemallin mukaisesti. Kun katsotaan tarkemmin suomalaisia perheitä, käy ilmi, että vain pieni vähemmistö täyttää täysin kulttuurimme mukaisen ideaaliperheen mallin. On yhden vanhemman perheitä, sateenkaariperheitä, uusperheitä, leskien perheitä, kolmen sukupolven perheitä. Väriä suomalaiseen perhe-elämään tuovat myös kahden kulttuurin perheet, monikkoperheet, adoptioperheet, sijaisperheet.
Perheiden moninaisuus on valtava rikkaus. Lainsäädännön ja palvelujärjestelmän muokkaaminen paremmin perheiden moninaisuutta huomioivaan suuntaan tuo lisää hyvinvointia kaikille perheille. Jokaiselle enemmän tilaa elää omanlaistaan perhe-elämää, tilaa hengittää vapaasti. Moninaisuuden kohtaaminen ei tee kenenkään elämästä vaikeampaa, vaan auttaa kaikkia elämään omaa elämää muiden tukemana.
Perheet ovat vielä keskenään eriarvoisessa asemassa. Yhdenvertaisuuden puutteen seuraukset ovat hyvin konkreettisia: normille suunnitellut lait ja palvelut, vanhemmuus ei ole perheen ulkopuolisille aina itsestään selvää, vanhemmuutta on todisteltava. Perhe saattaa kokea pärjäämisen todistelun tarvetta. Ristiriitaiset rooliodotukset pääsevät joskus livahtamaan perheen sisäiseenkin dynamiikkaan. Kääntöpuolena monimuotoisissa perheissä on usein korostunut tietoisuus vanhemmuudesta ja perheen merkityksestä.
Koska lainsäädäntö on suunniteltu vain tietynlaisia perheitä ajatellen, monimuotoiset perheet kohtaavat usein juridisia haasteita. Näitä ovat lapsi-vanhempi-suhteet, joita lainsäädäntö ei kykene juridisesti tunnustamaan ja siten suojelemaan. Myös tosiasialliset sisaruussuhteet saattavat jäädä vaille lain suojaa. Tapaamisoikeus on nykyisellään mahdollinen vain juridiseen vanhempaan, ei kehenkään muihin tosiasiallisiin vanhempiin ja kasvattajiin lapsen elämässä. Lapsen edun kannalta haitallinen rajaus on myös juridisen vanhemmuuden mahdollisuus vain kahdelle aikuiselle kerrallaan. Kaiken lisäksi sosiaalietuudet rajataan yleisesti valtion eduksi ja monimuotoisten perheiden tappioksi.
Ratkaisuaan odottavat sellaiset monimuotoisten perheiden kannalta elintärkeät yhteiskunnalliset kysymykset kuin miten tunnistaa lapsen sosiaaliset vanhemmat, keitä lapsella on oikeus tavata, miten perhesuhteet tunnistetaan ja määritellään kansainvälisesti, millä perusteilla huoltajuuksia vahvistetaan, millä perusteella syntyvän lapsen vanhemmuus määräytyy.
Perhevapaat ovat yksi esimerkki lainsäädännöstä, joka on suunniteltu yksisilmäisesti kahden sukupolven heteroydinperhe mielessä. Nykylainsäädännössä ongelmia aiheutuu perhevapaiden ja -etuuksien osalta esimerkiksi silloin, kun lapsia syntyy kerralla monta tai kun lapsi kuolee, kun lapsi adoptoidaan, kun lapsi sijoitetaan perhehoitoon, kun lapsella on etävanhempia, kun lapsella on sosiaalisia vanhempia tai kun lapsella on sateenkaariperhe. Tämä esimerkki valaisee kuinka konkreettisesti ja kuinka laajaa joukkoa yksisilmäinen lainsäädäntö koskee. Miksi esimerkiksi perhevapaiden osalta kuitenkin käy uudestaan ja uudestaan niin, että kun lainsäädäntöä uudistetaan, perheiden moninaisuus ohitetaan ja tehdään järjestelmään kosmeettisia muutoksia, jotka jättävät lainsäädännön perusongelma elämään?
Jotta monimuotoisten perheiden asemaa ja hyvinvointia voitaisiin vahvistaa yhdenvertaisempaan suuntaan, täytyisi sekä palvelujärjestelmän että lainsäädännön uudistamisessa omaksua aivan uudenlaiset perusteet. Olisi hyväksyttävä se seikka, että nykyinen järjestelmä perustuu vain yhdenlaiseen perhemalliin eikä sovellu sen takia perheiden hyvinvoinnin aitoon edistämiseen. Lainsäädännön ja palvelujärjestelmän kehittämisessä ei siksi riitä hienosäätö vaan tarvitaan kokonaisuudistuksia.
Uudistamishankkeissa olisi syytä ensiksi palauttaa mieleen tavoitteet. Mitkä ovat esimerkiksi perhevapaiden ja -etuuksien myöntämisen tavoitteet? Vanhemmuuden tukeminen, varhaisen vuorovaikutuksen edistäminen, koko perheen identiteetin ja yhteenkuuluvuuden vahvistaminen? Seuraavaksi olisi mietittävä mitä tämä nykyisessä yhteiskunnassa merkitsee. Miten voidaan huolehtia, että kaikissa perheissä toteutuvat yhdenvertaisesti lainsäädännölle tai palveluille asetetut tavoitteet? Jos uudistus ei vastaa tähän haasteeseen, se ei voi olla oikea uudistus tähän päivään. Voi käydä myös ilmi, että lainsäädännön ja palveluiden sanat, termit ja koko käsitteistö heijastelee yhdenlaista perhemallia.
Vanhojen ajatusmallien ja toimintatapojen auki repiminen ja uudelleen rakentaminen ovat työläitä toteuttaa. Uudistusten seurauksena kuitenkin kaikkien perheiden hyvinvointi lisääntyy. Myös hyvinvointipalveluiden ammattilaisten ja perhejuridiikan kanssa työskentelevien työ helpottuu kun välineet ja rakenteet tukevat monimuotoisten perheiden kohtaamista ja auttamista eikä yhteentörmäyksiä synny yhtä paljon kuin aiemmin.
perhesosiologi VTM
toiminnanjohtaja, Sateenkaariperheet ry
