Kuka määrittelee millainen on hyvä mies?

Miehet – tuo mystinen väestönosa, josta voidaan tehdä yleistyksiä jos jonkinlaisia. Miehet ovat tällaisia ja miehet ovat sellaisia. Miehet ovat jopa sikoja. Miehet eivät puhu eikä pussaa. He ovat sitoutumiskammoisia parisuhteissa, mutta myös vapaaehtoistoiminnassa – paitsi jos siihen liittyy jännitystä tulenlieskojen parissa, pyöreän esineen perässä juoksentelua tai jonkinlaista lihasten pullistelua. Apua, kuka tätä väärää mielikuvaa oikein lietsoo!

Etsin työkseni miehiä. Etsin heitä kavereiksi yksinhuoltajien lapsille, jotka eivät säännöllisesti pääse viettämään aikaa kenenkään miehen kanssa. Toiminnassa ei ole tarkoitus vahvistaa yleisiä käsityksiä miehistä. Tarkoitus on, että lapsi saa elämäänsä turvallisen kaverin, jonka kanssa jakaa asioita. Tämä kaveri sattuu olemaan mies, mutta myös oma ainutlaatuinen yksilönsä.

Miehistä on toki pulaa, ainakin sosiaalialan vapaaehtoistoiminnoissa. Mieskavereita odottavia lapsia on aina jonossa enemmän kuin pikkukaveria vailla olevia miehiä. Sitoutuminen ei kuitenkaan arveluta ainoastaan miehiä, vaan on nykyajan henki. Hämmästelen jatkuvasti mieskaveritoiminnassa mukana olevien miesten sitoutumista. Jotkut ovat olleet mukana jo 20 vuotta!

Sitoutumista suurempi haaste on suuret odotukset ja paineet, joita miehiin ladataan. Jos mies kaipaa elämäänsä lapsikontakteja, ensimmäiseksi aletaan epäillä tämän tarkoitusperiä. Yhteiskunnassa ja asenteissa on jotakin pahasti pielessä, jos vain naisilla on oikeus haluta viettää aikaa lasten kanssa.

Mieskaveria lapselleen hakevien äitien vaatimukset ovat toisinaan tiukkoja, epärealistisiakin. Vanhemmuuteen kuuluu olla huolissaan oman lapsensa hyvinvoinnista. Onko silti tarpeen, että lapsen kaveri on tietyn näköinen, ikäinen ja osaa sitä, harrastaa tätä jne. Jokainen voi miettiä, mitä ominaisuuksia omilta ystäviltään vaatii – minkälainen ihminen on hyvä kaveri?

Mieskaveritoiminnan tavoitteena on tuoda lapsen elämään äidin lisäksi toinen turvallinen aikuinen. Mieskaverin kanssa voi pohtia ja tehdä erilaisia asioita kuin äidin kanssa. Kaverisuhteen kannalta ei ole merkityksellistä, minkälaista työtä mies tekee, ketä hän rakastaa tai mihin hän uskoo. Kavereilla on vapaaehtoistoiminnan lisäksi oma yksityinen elämänsä – kuten myös äideillä.

Aluillaan olevat kaverisuhteet eivät kaadu siihen, ettei lapsi hyväksyisi mieskaveria. Jos löytyy kuunteleva aikuinen, jolla on aikaa lapselle, hänet otetaan vastaan ilolla. ”Äiti, se oli juuri sellainen kuin toivoin!”, sanoi 4-vuotias poika tavattuaan mieskaverinsa ensi kertaa. Olisi harmi, jos kaverisuhde kaatuisi äidin koviin vaatimuksiin.

On onni tehdä työtä sadan mieskaverin parissa. He ovat kaikki erinäköisiä, ikäisiä ja erilaisista asioista kiinnostuneita. He ovat hyvin tavallisia ja hyvin ainutlaatuisia. He puhuvat ja keskustelevat kokemuksistaan avoimesti ja kysyvät neuvoa kaverilta. He halaavat jälleennäkemisen ilosta ja hyvästiksi. He ottavat pikkukaveria harteista kiinni ja rutistavat.

On onni saada kiitokset äidiltä, joka on uskaltanut luottaa. Vastineena luottamuksesta voi olla kaveritapaamisesta silmät intoa sädehtien palaava lapsi.

Mina Iranta
Mieskaveritoiminnan ohjaaja
Pienperheyhdistys ry

Kirjoitus on julkaistu alun perin Pienperheyhdistyksenblogissa.

Myötä- ja vastamäessä – tukisuhteissa

Tukihenkilö on turvallinen aikuinen, joka uskaltaa antaa lupauksen sekä päättää pitää sen. Lupaukset ovat pieniäsuuria tekoja ja asioita. Ne ovat sitä, että ilmestyy paikalle sovitussa aikataulussa, sitä että voi toteuttaa tuettavan toivoman tekemisen, mutta yhtälailla sitä, että on ja pysyy rinnalla, kun on siihen lähtenyt.

Elämään mahtuu kuitenkin pettymyksiä meillä jokaisella. Myös tukisuhteissa tulee pettymyksiä, hyvissäkin. Joskus bussi vaan on myöhässä ja tukihenkilö myöhästyy. Maailman Paras tukihenkilö saattaa yllättäen joutua muuttamaan Norjaan, vaikka on luullut voivansa pysyä ja vaikka tuettava on luullut hänen pysyvän.

Tällaisten pettymysten kohdalla turvallisen aikuisen rooli on olla mukana muutoksessa, sanoittaa muutosta, sen aiheuttamia omia tunteita. Ehkä turvallinen aikuinen jopa uskaltautuu ääneen arvailemaan lapsen tunteita. Turvallinen aikuinen ei häviä tai jätä. Turvallinen aikuinen tekee selväksi, ettei yllättävä käänne ja harmittava takaisku ole tuettavan vika, eikä seurausta hänen käytöksestään. Turvallinen aikuinen osaa kertoa, mitä tapahtuu, kun tukisuhde päättyy. Poistetaanko puhelinnumerot puhelimista?  Saako soittaa? Saako moikata kadulla? Voiko mennä joskus kahville? Tuleeko synttärinä postikortti? Tietysti on sanomattakin selvää, että se turvallinen aikuinen on ensin selvittänyt nämä asiat itselleen.

Tukisuhteessa ollaan ja edetään lapsen ehdoilla, joka saattaa tarkoittaa yhteisten mukavien tekemisten suunnittelua tai vaikka ohareita. Tuettavaa ei voi pakottaa tukisuhteeseen. Ennen kuin selviää, mikä ohareiden taustalla on, tarvitaan turvalliselta aikuiselta kärsivällisyyttä, turvallinen aikuinen malttaa odottaa ja katsoa millaiseen ratkaisuun päädytään, mitä tuettava todella toivoo ja tarvitsee.

Ohareiden taustalla voi olla monta asiaa, nuoren mieltä voi täyttää kaverit, harrastukset, muutokset perheen tai hänen omassa elämäntilanteessaan. Ohareilla saatetaan myös kokeilla suhteen kestävyyttä tai aikuisen pysyvyyttä. Oharit saattavat astua kuvioon myös siinä kohtaa, jos aikuisesta on tulossa ”liian tuttu”. On ehkä tutustuttu paremmin tai vaikka juteltu vakavia. Voi tuntua pelottavalta tai jopa hävettävältä, että on uskaltautunut luottamaan. Joissain tapauksissa oharit saattavat viestiä myös sitä, ettei tuettava koe olevansa niin merkityksellinen tai hyvä, että uskoisi tukisuhteesta tulevan mitään, että hän olisi tukisuhteen tai turvallisen aikuisen huomion arvoinen. Joskus on helpompi pettää toinen kuin antaa itsensä pettyä. Myös aikuisen läsnäolo voi tuntua vaativalta: Ehkei tuettava ole tottunut siihen näkyväksi tulemisen tunteeseen – vaikka sitä haluaisikin – vaan siihen täytyy totutella ajan kanssa.

Kaiken tämän sanoittamiseksi tarvitaan apua, tukea ja aikaa. Sekä usein myös tulkki, ehkä tukisuhteen ulkopuolinen henkilö. Tässä kohtaa tulkiksi saattaakin kelvata vanhempi tai vaikkapa sosiaalityöntekijä.

Kyllä: Oharit saattavat viestiä myös siitä, ettei nuori ole tukisuhteeseen tyytyväinen ja haluaa lopettaa tukisuhteen. Ehkä hän on pettynyt toimintaan, ehkei tukihenkilö olekaan ollut sitä, mitä hän on ajatellut.

Ja kyllä:. Eivät kaikki tukisuhteet onnistu. Ja kyllä, vapaaehtoiset tukihenkilötkin kokevat pettymyksiä. Se ei ollutkaan sitä mitä ajattelin. En ymmärrä miksi tässä kävi näin. En haluaisi lopettaa, vaikka onkin pakko.

Eräs aikoja sitten tukihenkilönä toiminut sanoi: ”Joskus ilo täytyi raapia kasaan.”

Silti.

Elämä lapsen tai nuoren rinnalla kulkijana voi myös onnistua ja olla antoisaa. Osa oppii tukisuhteen aikana lähinnä itsestään, osa lasten ja nuorten maailmasta. Jos ei riskiä ottaisi, jos ei katsoisi, ei heittäytyisi tukisuhteeseen tuntemattoman lapsen kanssa ja katsoisi mitä siitä seuraa, ei saisi mahdollisuutta tulla kokeneeksi sitä, kun lapsi luottaa, kertoo koulupäivästä, keksii ensimmäisen yhteisen tekemisen kohteen vuoden yhteisen polun jälkeen tai laittaa viestin, että nähtäispä pian. Kun seistään yhdessä ikkunassa yhteisen päivän jälkeen ja haaveillaan siitä, ettei täytyisikään mennä kouluun ja töihin, että yhteinen aika voisi jatkua. Tästä jää paitsi, jos ei ota riskiä.

Jää paitsi siitä kaikesta tykkäämisestä ja tykätyksi tulemisesta.

On siis niinkin, että joskus sitä iloa ihan läikkyy yli.

Piia Vanhatalo

Lastensuojelun tukihenkilötoiminnan koordinaattori

Lastensuojelu, lastensuojelun muut palvelut, tukihenkilötoiminta, Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto

Kiinnostuitko tukihenkilötoiminnasta lapsiperheiden kanssa? Lue eri mahdollisuuksista täältä.