Pakkasin viikonloppuna talvikamppeita kellariin vietäväksi.
Untuvatakin, talvisaappaiden,
lukemattomien pipojen ja lapasten joukossa oli myös pienen pienet
luistimet. Käyttäjälleen, tukilapselleni Veeralle, ne olivat vielä kuitenkin
liian suuret. Olin ostanut luistimet alkutalvella innostuksen vallassa, mutta
tältä talvelta ne jäivät käyttämättä. Koko vaikuttaa onneksi siltä, että ensi
talvena ne ehkä sopivat.
Kuten aina, tavaroiden pakkaaminen otti oman aikansa.
Ajatukset harhailivat menneen talven muistoihin.
Veera ei ole koskaan suhtautunut uusiin asioihin pää
kolmantena jalkana heittäytyen. Niinpä olin itsekin hieman varautunut, kun
viime maaliskuussa teimme lähtöä HelsinkiMission talviriehaan Rautatientorin Jääpuistoon.
Ajattelin, että käymme siellä katselemassa ja juomme ehkä lämpimät kaakaot
Jääpuiston kuppilassa.
Jääpuiston sisäänpääsy oli juhlallinen, olimmehan VIP-vieraita tässä tapahtumassa. Tai ainakin meitä kohdeltiin sellaisina. Paikalla oli koolla lapsia ja aikuisia,
luisteleva Paula-lehmä, ja jossain vilahti telkkarista tutut Mimi ja Kuku.
Veera oli haltioissaan. Hän halusi luistelemaan!
Saimme luistinvuokrauksesta lainaksi meille molemmille
luistimet ja Veeralle pienen kypärän. Olin yhä varautunut – oletin että
viimeistään luistimia jalkaan laitettaessa Veera nostaa metelin ja haluaa pois.
Pelkkä ajatuskin tulevasta raivokohtauksesta hikoilutti. Mutta ei. Lapsi oli
täynnä päättäväistä tarmoa.
Kun ikää on kolme vuotta ja neljä kuukautta, luistimilla
seisominen ei ole helppo juttu. Veera katsoi mallia muista, itseään vanhemmista
luistelijoista. Paikalla oli myös sirkeitä luistelun saloihin opastavia nuoria.
Musiikki soi ja yhteinen innostus sykki radalla.
Luistelin itsekin viimeksi vuosia sitten, mutta oma
epävarmuus piti unohtaa kun piti lasta pystyssa. Tämähän sujuu! Huomasin
toistelevani Veeralle samoja ohjeita uudestaan ja uudestaan samalla kun
kannattelin häntä pystyssä kainaloiden alta:
-
Seiso omilla jaloilla.
-
Katso eteenpäin.
-
Hyvin menee - anna mennä vaan.
-
Ei haittaa vaikka kaaduit, anna mä autan.
Ja sama jatkui uudestaan. Ja uudestaan. Lapsen tomeraa
paneutumista uuteen asiaan oli koskettavaa seurata. Veeran ilme näytti
selvästi, että hän ei aio antaa periksi. Välillä hän ehti jopa hymyillä, tosin
vain puolella suulla. Toinen suupieli oli päättäväisesti viivasuora.
Siinäpä se. Oman tukiperhetoimintani ydin. Yhteiset
tukiviikonloppumme eivät vaadi taikatemppuja eikä pönöttävää kirjaviisautta. Toivon,
että olen Veeran kanssa tekemisissä sittenkin kun hän on aikuinen. Voin jo nyt
kuvitella, mitä tulen hänelle sanomaan silloin:
Seiso omilla jaloilla. Katso eteenpäin. Hyvin menee – anna mennä
vaan. Ei haittaa vaikka kaaduit, anna mä autan.
Tukiperheen äiti
HelsinkiMissio järjesti yhteistyössä yrityskumppani Aberdeenin kanssa talviriehan lapsiperheille lauantaina 7.3.2015 Jääpuistossa, Helsingin keskustassa. Mukaan kutsuttiin HelsinkiMission toiminnassamukana olevia lapsiperheitä vapaaehtoisine isä- ja äitimentoreineen. Menossa olivat mukana myös yhteistyökumppaneita asiakkaineen, Helsingin kaupungin lastensuojelun tukihenkilö- ja tukiperhetoiminta, Helsingin Diakonissalaitoksen Saimit-hankkeen thaimaalaisia äitejä ja lapsia sekä Pelastakaa lapset ry:n vapaaehtoisia.
HelsinkiMissio järjesti yhteistyössä yrityskumppani Aberdeenin kanssa talviriehan lapsiperheille lauantaina 7.3.2015 Jääpuistossa, Helsingin keskustassa. Mukaan kutsuttiin HelsinkiMission toiminnassamukana olevia lapsiperheitä vapaaehtoisine isä- ja äitimentoreineen. Menossa olivat mukana myös yhteistyökumppaneita asiakkaineen, Helsingin kaupungin lastensuojelun tukihenkilö- ja tukiperhetoiminta, Helsingin Diakonissalaitoksen Saimit-hankkeen thaimaalaisia äitejä ja lapsia sekä Pelastakaa lapset ry:n vapaaehtoisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti